sisällön alkuun
22.11.2017 14.53 SANASTO | KESKUSTELU | PIIRTOLAUDAT | SUOMIMANGA | RSS
 
Kupoli
"23:59 <Veh> Nokkahuilukaksintaistelu on monimutkainen laji!"

Uutis- ja etusivu

Sisältö

Keskustelu

Piirtolaudat

Impromanga 3

Yhdistys

Kupolin palvelinkodon tarjoavat Säätöyhteisö B2 ry sekä Tietovelhot Oy.

x Keskustelu | Ohjeet | Kalenteri | Henkilökunta Haku | Kirjaudu | Rekisteröidy

Tervetuloa, Vieras. Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.


Kirjaudu käyttäjätunnuksen, salasanan ja istunnonpituuden mukaan

 
 
äänestys
Kysymys: Oletko koskaan menettänyt ketään läheistäsi?
Kyllä - 17 (77.3%)
En - 5 (22.7%)
äänestäjiä yhteensä: 21

« edellinen seuraava »
Sivuja: [1]
  Tulostusversio  
Kirjoittaja Aihe: Oletko koskaan menettänyt ketään läheistäsi?  (Luettu 1851 kertaa)
0 käyttäjää ja 1 vieras katselee tätä aihetta.
neji
himono-onna
vastuuhenkilö

Viestejä: 267



Profiili
« : 04.08.13 klo 13:03 »

Kauniina kesäpäivänä synkkä polli.
Valitettavasti pollejen pyörittäjän ajatukset ovat pyörineet kyseisen aiheen ympäröimänä lähiviikot.

Oletko joutunut hyvästelemään jonkun tärkeän ihmisen/lemmikin ikiajoiksi?


"Se, mitä olimme, olemme nyt.
Se, mitä meillä oli, on edelleen.
Yhteinen menneisyys, lähtemättömästi läsnä.
Kun siis kuljet metsässä, jossa kuljimme yhdessä
ja etsit aurinkoiselta pientareelta varjoani,
kun pysähdyt kukkulalle katselemaan kaukaisuuteen
ja kädelläsi etsit tapasi mukaan minua,
etkä enää löydä ja tunnet surun hiipivän sydämeesi.
Ole hiljaa.
Sulje silmät.
Hengitä.
Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi.
En ole poissa, kuljen mukanasi, aina sinussa."
tallennettu
K-haza
kupoliitti

Viestejä: 215



Profiili WWW
« Vastaus #1 : 10.08.13 klo 02:23 »

En ole ketään oikein läheistä, joka olisi ollut todella tärkeä osa elämääni. En ole koskaan oikein tutustunut isovanhempiinikaan, koska asumme niin kaukana ja kävimme siellä vain kerran tai kaksi vuodessa.

Parhaalta kaveriltani kuoli hyvin läheinen vaari toukokuussa. Olen yrittänyt auttaa häntä surutyössä. Kuuntelen, lohdutan, käsittelen... mutta kaiken kaikkiaan en osaa tehdä mitään. En voi edes sanoa, että tiedän miltä tuntuu, koska ei, vaikka olenkin ollut useasti hautajaisissa, siellä kokemani suru ei ole koskaan ollut omaa kaipaustani. Se on empatiaa niitä muita kohtaan, jotka ovat menettäneet ystävän, rakkaan, perheen jäsenen.

Jos voisin jotenkin halata kaiken surun ja kaipauksen pois, jos voisin jotenkin korjata tilanteen, jos vain voisin tehdä jotain muutakin kuin vain itkeä hänen kanssaan, tekisin sen. Nyt en voi muuta kuin toistella niitä samoja fraaseja, mitä lehdet ja elokuvat ovat täynnä...
Kaipaus ei katoa minnekään, mutta suru saa uusia muotoja ajan kanssa.

Otan osaa Neji menetyksesi johdosta. *halaa tiukasti*
tallennettu

"I don't give a crap about any of this, er.. crap!"
Haamu
oekakisti

Viestejä: 31


Tulkaa puhumaa mulle mangasta


Profiili WWW
« Vastaus #2 : 25.08.13 klo 12:14 »

Isovanhempani, toinen lähti joskus puolitoista vuotta sitten ja toinen seurasi puolisoaan seuraavana kesänä. Eivät he niin läheisiä kuin etäisiäkään olleet kuin isovanhemmat yleensä, mutta kyllä heitä silti kaipaan.

Alkoipa itkettää jopa tätä kirjoittaessa. No, suru tuskin koskaan lähtee pois, tärkeintä on vaan jatkaa elämää ja pärjätä sen kanssa.
tallennettu

Hei siis, ihkuu
Sipulikeitto
kupoliitti

Viestejä: 74



Profiili WWW
« Vastaus #3 : 01.09.13 klo 20:58 »

Kyllä kyllä, turhan monissa hautajaisissa tullut istuttua viimosen muutaman vuoden aikana eikä loppua näy ja osassa on pakko ollut jättää menemättä, kun ei vaan pysty. Otan hautajaiset muutenkin turhan raskaasti ja niiden takia on seuraavat pari kuukautta unettomia öitä, vaikkei olisi edes mikään tosi läheinen ihminen kyseessä. Ahdistaa ajatus, että siinä se kyseinen ihminen nyt makaa arkussa täysin elottomana enkä enää koskaan tule häntä näkemään tai kuulemaan.

Päivittäinhän nuo ovat pyörineet mielessä ja tekisi mieli kirjoittaa hirveä romaani tänne kun en oikein koskaan ole kenellekään tästä avautunut, mutten viitsisi pilata iltaani sen enempää asioita miettimällä. Ehkä tästä joskus yli päästään.
tallennettu

Remember to eat nakki
Andromeda
kilopostaava
ylläpitäjä

Viestejä: 1 033



Profiili
« Vastaus #4 : 04.12.13 klo 22:20 »

Hum. Aihe on jännä, kun aikaa on kulunut jo sen verran monta vuotta, että menetys ei oikeastaan enää kirpaise. Unohtaa ei voi koskaan, ja joskus hyvin harvoin tulee voimakkaita surun ja ikävän hyökyaaltoja ylitse edelleen niin, että ne lamaavat kaiken. Sitä vain huutaa.

Mutta toisaalta. Viime kesänä tajusin, että ensimmäistä kertaa elämässäni en enää näe menetystä täydellisenä romahduksen paikkana, pohjalle putoamisena.

Sitä se oli aikoinaan. Kaikki tuli niin yllättäen, ei ollut varautunut, putosi. Mutta sysipimeydestä nousi yllättävän nopeasti takaisin sellaiselle tasolle, että pystyi jatkamaan elämäänsä, ehkä kolmessa kuukaudessa. Ei ajatellut menetystä jatkuvasti tai edes päivittäin. Uusia pudotuksia toki tuli. Paljon. Usein. Surun ja kaipauksen syvään alhoon, jossa saattoi vain itkeä toivottomana. Mutta ne menivät joka kerta ohi. Silti monta vuotta tunsin, että kun aikaa katsoi taaksepäin, niin olin käynyt pohjalla, pohjan alapuolella.

Viime kesänä tajusin, että ajatteluni on muuttunut. Takana näkyy suuri suru, mutta ei enää täydellinen katastrofi. Ja vaikka yhä kaipaa, ja tulee varmasti aina kaipaamaan, niin tulkinta on muuttunut. En koe asiaa enää niin suurena ja merkittävänä. Tiedän, että se on ollut suuri ja merkittävä, ja tiedän, että sillä on ollut minuun suuri vaikutus. Mutta silti en osaa enää kokea asiaa samalla tavalla dramaattiseksi.

Jokin minussa on tehnyt työtä, kutonut hiljalleen paikkaavaa verkkoa tyhjän, mustan aukon päälle. Aukkoa sellaisenaan ei tosin ole ollut vuosiin, toinen ihminen täytti tyhjyyden, jonka menetys oli jättänyt jälkeensä. Mutta tyhjyyden ja pimeyden aukko oli silti tulehtunut ja arpeutunut reunoiltaan, ja kun sitä katsoi, niin vaikka aukkoa ei enää ollut, niin näki, että siinä ei ole tervettä kohtaa. Mutta jokin, luultavasti aika, on korjannut vihdoin tilanteen. En näe maailmanloppua takanani. En edes ymmärrä enää kunnolla, miten tunne on voinut olla niin raskas. Ja tämä siis siitä huolimatta, että edelleen suru välillä vyöryy ylitse hirmumyrskyn lailla, täysin pysäyttämättömänä. Silti menetys ei tunnu enää niin isolta. Olen kasvanut, oppinut elämään sen kanssa, oppinut olemaan tässä tilanteessa.

Tämän haluan sanoa myös rohkaisuksi nejille. Ihmismieli on ihmeellinen. Se voi särkyä hyvin pahasti, mutta se pystyy myös korjaamaan itsensä uskomattomilla tavoilla. Aikaa siinä kuluu, mutta lopulta helpottaa kuitenkin.

Nykyään tuntuu oudolta nähdä unia kyseisestä henkilöstä. Eivät ne sureta tai pelota. Mutta hämmennyn; miksi edelleen? Miksi hän on unissani? Mikä aivojen ohjelmointiketju lähettää sellaisia signaaleja? En ymmärrä. Mutta ehkä ei tarvitse.
tallennettu

Aina on toivoa.
---
Hänellä oli pieni laatikko, johon mahtuivat kaikki maailman aarteet. Ei hänellä mitään aarretta ollut, vain se pieni laatikko, johon mahtuivat kaikki maailman aarteet.
Sivuja: [1]
  Tulostusversio  
 
Siirry:  

MySQL pohjainen foorumi PHP pohjainen foorumi Powered by SMF 1.1 | SMF © 2006, Simple Machines LLC Validi XHTML 1.0! Validi CSS!
Sivu luotiin 0.023 sekunnissa. 22 kyselyä tietokannasta.

tätä sivustoa ylläpitää Anime- ja mangayhteisö Kupoli ry
tietoa - sivukartta - rekisteriseloste