sisällön alkuun
19.11.2017 02.59 SANASTO | KESKUSTELU | PIIRTOLAUDAT | SUOMIMANGA | RSS
 
Kupoli
"Pulu pysäytti koko Saksan junaliikenteen"

Uutis- ja etusivu

Sisältö

Keskustelu

Piirtolaudat

Impromanga 3

Yhdistys

Kupolin palvelinkodon tarjoavat Säätöyhteisö B2 ry sekä Tietovelhot Oy.

x Keskustelu | Ohjeet | Kalenteri | Henkilökunta Haku | Kirjaudu | Rekisteröidy

Tervetuloa, Vieras. Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.


Kirjaudu käyttäjätunnuksen, salasanan ja istunnonpituuden mukaan

 
 
« edellinen seuraava »
Sivuja: [1]
  Tulostusversio  
Kirjoittaja Aihe: Contessan tunteidenpurkunovelleja  (Luettu 7939 kertaa)
0 käyttäjää ja 1 vieras katselee tätä aihetta.
mintying
foorumisti

Viestejä: 46


meow


Profiili WWW
« : 01.11.10 klo 16:08 »

Se seisoi bussipysäkillä. Sen tummat hiukset hohti lampun valossa, ja se jutteli jonkun kaverinsa kanssa. Se vilkaisi minuun, hymyili.
Hymyilin ujosti takaisin.
Se jatkoi puhumista, elehti ja nauroi. Tuntui, kuin olisin täysin ulkopuolinen. Niinhän minä olinkin.
Onnettomasti ihastunut.
Porukan ainut, jolle ei koskaan löytynyt paikkaa.
Se, joka suljettiin aina pois.
Minä olin mukana vain sen tietyn tummatukan vuoksi, sen, jolla oli kauhtunut mustavalkoinen toppatakki ja liian isot maiharit.
Ja ne tiesi sen.
Bussi tuli.
Se sanoi jotain kaverilleen, heitti repun olalleen ja nousi bussiin.
Minä seisoin lyhtypylvään hämärässä valossa ja kirjoitin bussikatoksen lasiseinään rakastavani sitä.
Alkoi sataa.
Aamulla palasin pyyhkimään tekstin pois.

Liian ujo kertomaan.
Liian pelokas kysymään.
Aina liian vähän, liian paljon, ei koskaan sopivasti.

A/N: kuvaa aika hyvin omaa elämääni...

Miksi lähdit?
Lupasit olla aina kanssani. Luotin lupaukseesi. Luulin, että välitit, luulin että huomasit miten kärsin.
Luulin sinun tietävän, huomaavan.
Missä olet nyt?
Luulin, että maailmassani on jotain kiinteää, jotain, johon voi aina luottaa. Jotain, johon voi turvata, silloinkin kun muut eivät huomaa. Luulin, että tiesit, miten kaipaan.
Onko sinulla juuri nyt toinen, minua kauniimpi, vahvempi? Joku, joka ei oikeasti tarvitse sinua?
Kanssasi oli aina kesä; nyt talvi on jäädyttänyt minut ikijäähän. Lehdet putoilivat hiljalleen syksyyn, joka vaihtui talveksi. Ikuisesta talvesta ei ole paluuta, ei kevättä, ei kesää, ei aurinkoa.
Luulin sinun olevan erilainen.
Sinä olit. Olit pahempi kuin muut.


ja sitten, lempinovellini näistä kaikista:
Kettu vipelsi niityn poikki. Se pysähtyi välillä kuuntelemaan ympäristöään, mutta jatkoi taas pakoaan. Ihmiset olivat taas melkein saaneet sen kiinni. Ne olivat yllättäneet sen, kun se oli siirtämässä poikasiaan uuteen pesään. Kettu oli ottanut jalat alleen kuullessaan laukauksia. Se oli jättänyt pentunsa uuteen pesään, ja itki nyt hiljaista ketun itkua peläten poikastensa puolesta. Juuri nyt se ei voinut palata pesälle. Vaikka kettu olisi halunnut palata suojelemaan poikasiaan, pyssyn paukahdukset ja synnynnäinen eloonjäämisvaisto siivittivät sen matkaa.
Ihmisten äänet loittonivat.
Koiran haukunta vaimeni.
Pako oli jälleen onnistunut. Mutta jonain päivänä ne saattaisivat saada sen kiinni. Juuri nyt ei ollut aikaa murehtia tulevaa. Kettu pyörähti ympäri, ja varjoihin piiloutuen, hiljaisesti uikuttaen se lähti hiipimään takaisin. Ihmisten ääniä ei kuulunut. Ne olivat lähteneet. Kettu pujahti metsän viileyteen ja hiipi varovasti pesälleen kutsuen hiljaa pentujaan.
Yksi vastaus.
Toinen, kolmas.
Kettu kuulosteli.
Neljäs pieni vinkaisu sytytti pienen toivonkipinän, ja kettu syöksähti poikastensa luokse. Ne olivat taas yhdessä. Ihmiset saattaisivat tulla vielä takaisin, mutta nyt oli tärkeintä löytää uusi pesä. Yksi kerrallaan kettu siirsi neljä poikastaan vanhaan pesään.
Ihmiset eivät tienneet siitä, ja siksi ketun askel oli kevyt sen kiiruhtaessa metsän poikki.
tallennettu

降り積もる 雪よz88;どうか
降り続けてずっと
このままz88;全て奪い去ってよ
mintying
foorumisti

Viestejä: 46


meow


Profiili WWW
« Vastaus #1 : 19.03.11 klo 14:53 »

Title: Et ollut ikuinen
Author: Mintying
Rating: k7 ?
Pairing: tyttö  / poika
Genre: angst + romance
Summary: Kello tikittää ärsyttävästi, muistuttaa liikaa ajasta, jota meillä ei ollut tarpeeksi.

A/N:  löysin tän arkistojen kätköistä, ja pakko oli tää finin kautta tänne pistää : DD erittäin sekalainen.

Avaan ikkunan, sen karmit raapivat paljaita käsiäni. Lämmin, kesäinen yöilma leijailee sisään. Suljen silmäni ja haistan tuulesta kukkia, ruohikkoa, pakokaasua. Yö ei ole aivan hiljainen, kuulen kuinka se kuiskailee minulle. Kurkotan pääni ulos ikkunasta ja kuiskaan tuuleen.
Aamu. Ulkona nouseva aurinko peittyy pilviin.
Kello tikittää ärsyttävästi, muistuttaa liikaa ajasta, jota meillä ei ollut tarpeeksi. Tassuttelen sänkyyni, heitän peiton ylitseni ja yritän hukkua sen sisään.

Päivällä sade ei lakkaa. Ihmiset juoksevat sadevaatteissa kadulla, sateenvarjo pään päällä heiluen. Raidallisia kumisaappaita, punaisia sateenvarjoja. Joillakin on kiire, heistä huokuu tietty kireys, joka sanoo älä vaivaa, älä ärsytä. Toisilla on aikaa, he kävelevät sateesta huolimatta, he ovat iloisia ja hyppivät asvaltinhajuisella kadulla paljain jaloin vesilätäkköihin. Heidän sateenvarjonsa ovat unohtuneet nurkkiin.
Minä luikin sivukujilla huomaamattomana ja kiroan itseäni.

Kahvila on tyhjä. Varaan paikan nurkasta, maastoudun muovipalmun taakse. Tarjoilija ei näe minua, olen turvassa. Kesämekon helmat valuvat vettä, kenkiä en tarvitse. Kahvilan lattia pistelee varpaita. "Minulla ei ole enää toivoa sinun suhteesi", sanoit. Ei minullakaan koskaan ollut toivoa itseni suhteen, mutta mitä sinä tarkoitit silloin lauantai-iltana, kun jätit minut seisomaan yksin rannalle? Kaivoin jalkani hiekkaan ja halusin hukkua rantaveteen.

Koko sen ajan, kun me olimme yhdessä, yksi ihminen, kokonainen. Koko sen ajan käskin itseäni ryhdistäytymään, kielsin sanomasta mitään typerää, varoin sanojani. Koko ajan yritin peittää kaikki itkun jäljet, kaiken, mistä voisi päätellä jotain. "Mä oon okei", niin sanoin, vaikka olin oikeasti kaikkea muuta. "Kuka välittää?" oli kaikkein kulunein lausahdukseni kun kysyit, mitä kuuluu. Koko ajan tiesin, ettet sinäkään todella olisi ikuinen.

Nimi: Liian myöhäistä
Kirjoittaja: vilja.
Tyylilaji: angst
Paritukset: noup
Ikäraja: k-13 oliskohan?
Disclaimer: kaikkiyksinmun
Beta: Ei ole
[color="#FF0000"]Varoitukset: kuolema / itsemurha, jota ei ole kovin tarkkaan kuvailtu[/color]
Yhteenveto: Suloisen epätoivoinen uni vie mukanaan, siitä ei herää enää.

Hiljaisuus.
Samettinen, musta yötaivas jäädyttää hiukset poskiin, hengitys muodostaa pilven kulkiessa metsäpolkua. Kuuset kurkottavat kulkijan päälle, ahnaasti, ne aikovat ottaa mukaansa ja viedä pois.
Tähtiä.
Yrittäen laskea niitä, niitä on liikaa, ne katoavat ja ilmestyvät taas. Ne matkaavat jonnekkin, minne silmä ei kanna, ne eivät anna rauhaa, ne huutavat mukaansa.
Tähdenlento.
”anna minun tulla mukaasi”, hiljainen, epätoivoinen kuiskaus, lumi vaientaa äänet. Kuunsirppi tuntuu virnuilevan, kyynel vierähtää suljettujen silmien lävitse poskelle ja putoaa maahan. "minua ei pelota, ota minut mukaasi".
Jäätä.
Sormet kangistuvat kylmään, (kylmä kylmä kylmä liian kylmä) kyynel jäätyy matkalla maahan, lumi sataa hiljalleen maahan. Vaipuu polvilleen, itkee, huutaa, ei tahdo kuolla, tahtoo, ei tahdo, tahtoo. Kaatuu selälleen, puhaltelee huurupilviä ilmaan, katsoo kuinka ne purjehtivat unelmien lailla pois. Unelmia, jotka olivat liian suuria toteutuakseen, unelmia, jotka särkyivät ja rikkoivat sielun.
Lumienkeli.
Silmät suljettuina tuijottaa pimeään, näkee rakkaan, näkee toivon, näkee, kuinka se kaikki luisuu pois.
Suloisen epätoivoinen uni vie mukanaan, siitä ei herää enää.
ikävä kaipuu toivo pettymys suru toivo ilo onni rakkaus sinä minä me
"minä tulen!" Ylittäen sateenkaaren yhdessä, käsi kädessä, enää ei ole kylmä.

Lumienkelistä tuli ikuinen.
tallennettu

降り積もる 雪よz88;どうか
降り続けてずっと
このままz88;全て奪い去ってよ
Candice
kaukana täältä oleva
kupoliitti

Viestejä: 168



Profiili
« Vastaus #2 : 16.11.11 klo 19:17 »

Kaksi viimeistä olivat todella hyviä oli pakko sanoa. :--)
tallennettu

ava (c) erkki the mustekala
mintying
foorumisti

Viestejä: 46


meow


Profiili WWW
« Vastaus #3 : 19.02.12 klo 00:19 »

Candicelle iso kiitos ! c:

--
Määrittele mulle ikuisuus
Ikäraja: k13
Fandom: Jedward
Pairing: jedcest
Disclaimer: pojat omistaa toisensa enkä rahasta tällä
Varoitukset: insesti - not your cup of tea? don't read!

/ tosiaa tää on sit fanfictionia jaaa oletan et tää on iha sallittua taisiis niin? /

---


Paperisilppua ja rikkoutuneita suklaarasioita lattialla, tyhjät katseet luotu tiukasti mustiin seiniin ja muistot eilisestä leijuvat liian vahvoina ilmassa, eteisessä on vaahteranlehtiä tennareiden pohjista ja kysymyksiä on aivan liikaa, kynnykseen kompastuneita vastauksia ja käheitä ääniä.

Kumpikaan ei tiedä miten päätyivät samaan sänkyyn, muistikuvat ovat hataria ja katoavat matkalla, tie on liukas ja loskainen ja musiikki on liian kovalla, kumpikaan ei sano mitään sillä hiljaisuus sattuu yhtä paljon mutta tuntuu tyhjältä ja tyhjyys on vain tila avaruudessa, tila jota kumpikaan ei tahdo kokea sillä matkalla tähtiin eksyy liian herkästi, jalansijaa on vaikea löytää koska aurinko paistaa läpi vartalosta, polttaa vaikka sen kuului valaista.

Ikkunalla on linnunjälkiä, mustia sulkia ja korpinkynsiä, ikkunalaudan pelargoniat lakastuvat polttavan kylmässä aamuauringossa sillä vesi tarttui kastelukannuun ja lakanat ovat mustat, John pyytää Edwardia palaamaan sänkyyn sillä ulkona on kylmä ja jää pettävää,

ja sormeaan ikkunalasia pitkin kuljettava vaaleahiuksisista nuorempi sanoo “sayonara” sillä savu ei löydä tietään ulos ikkunasta mutta ilmassa leijuvat jääkiteet tarttuvat silmäripsiin.

Ikuisuuttaan mitatessaan he kaivavat hautoja toisilleen ja Johnin huulet ovat kylmät vaikka aamuaurinko hyvästeli heidät kevyillä suudelmilla.

-
Tähdet tippuu
Fandom: Jedward
Rating: K13
Warnings: twincest
Disclaimer: pojat omistaa toisensa enkä saa tästä rahaa

--------

Villapaita on liian iso, sininen, kutittaa päällä, Edward kietoo kädet takaapäin veljen vyötärölle, painaa leuan tämän olkapäälle ja sulkee silmänsä. John nojaa vasten pikkuveljeään ja huokaisee syvään.
“Me ei päästä taivaaseen”, sanoo kaksosista nuorempi hiljaa, kiristää otettaan toisen ympärillä ja upottaa kasvot vanhemman vaaleahiuksisen kaulaan. John ei tiedä mitä sanoa, pyörähtää ympäri painaen nuoremman vasten kylmänsinistä seinää, silmät täynnä ajatuksia joita ei ehkä koskaan lausuttu ääneen.
Suudelma maistuu vain ahdistavalta epätoivolta.

“Ihan oikeasti, ei”, sanoo Edward yhä useammin iltaisin, kierähtää ympäri ja vetää peiton suojakseen, vilkuilee seinää suljettujen silmäluomien raosta ja juoksuttaa kätensä kerran läpi vaaleista hiuksistaan. John tuijottaa tähtiä katossa ja miettii, milloin tässä kävi näin, milloin heille kävi näin. Mitä tapahtui lehdistä leikatuille kiiltokuvaprinsessoille ja kevyille suudelmille, mitä tapahtui sille ikuiselle elämälle yhdessä? 

Peilikuvaleikkejä, parittomia palapelinpaloja ja epäsymmetrisiä hymyjä, John sanoo että kaikki on hyvin sillä Edwardiin sattuu enemmän, isoveljen on pidettävä huolta pienemmästä mutta John ei enää tiedä kuinka puhaltaa paha pois.

“Tähdet tippuu meidän päälle”, sanoo Edward ja John on samaa mieltä sillä foliotähdet katossa menettävät loistoaan päivä päivältä, John halaa pikkuveljeä hieman tiukemmin, ei huomaa tai sitten vain esittää ettei huomaa kun Edward värähtää kevyesti kosketuksesta, lupaa että kaikki järjestyy kyllä vaikkei usko siihen enää itsekään.

John antaisi taivaalta kuun mutta se pakenee hänen otteestaan, pohjantähti sammuu ja putoaa seinältä sängynpäädyssä sillä Edward itkee eikä John enää tiedä miten valehdella uskottavasti kaiken olevan kunnossa, laskee tunteja aamuun, sekunteja pelastukseen

ja aamun valjetessa foliotähdet heijastavat sateenkaaria Johnin silmiin vaikka hän joskus lupasikin kääntävänsä aikaa ja pelastavansa heidät molemmat.

Lasimurskaenkeleistä ei aina saa kokonaisia.



---


Tarpeeksi väärin tuntuakseen oikealta
ikäraja k13
fandom: Jedward
varoituksena twincest ja verta
en omista hahmoja, pojat omistaa toisensa ja en saa rahaa.

--

Valheisiin on helpompaa uskoa kuin totuuksiin mutta entä jos mustavalkokuvaan säätää värit, auttaako se näkemään sävyt tyhjissä lupauksissa onnellisista lopuista?

Peilikuvahymyjä ja veitsenterätanssia, tikkaita pitkin pilviin ja pudotaan takaisin, eikä pohjalla ole tyynyjä vaan kylmä laminaattilattia, moottoritie ja tuulessa kahisevat heinänkorret, päättymätön noppapeli ja pelilauta jolla eteneminen tapahtuu taaksepäin, mutta elämä on juoksukilpailu jonka voi voittaa vain jos juoksee väärinpäin ja John lähti tunteja sitten, juoksi ulos ovesta ja jätti Edwardin yksin.

Aikavääristymiä silmissä, niin syviä että niihin voisi hypätä, sirkkojen siritystä ja ilottomia nauruja, haaleita mustelmia ja kylmenevää teetä, arvet ranteissa kirvelevät ja Edward huutaa eteisessä. Ikävänhuutoa ja tyhjä friikkisirkus, suosiotaan osoittava yleisö, heidät lukittiin yksin häkkeihin erilleen toisistaan, vaikka heidän oli tarkoitus elää ikuisesti yhdessä, tarkoitus olla yksi ja tarkoitus oli ettei heidän väliinsä kukaan koskaan tulisi, mutta ehkä he katkaisivat kohtalonlankansa omin käsin oranssissa valossa sinä yönä kun he eivät olleetkaan enää kaksosia, vierittivät kiviä tielleen ja putosivat ilman laskuvarjoa kivikkoon.

Valheisiin totuttiin uskomaan, mutta kun valheista tulee toinen todellisuus, voiko värien tanssiin enää antautua ja hypätä sekaan lasinsirpaleviidakkoon?

Peilikuvavalikosta tuijottaa takaisin poika jonka oljenväriset hiukset laskeutuvat kasvoille, itkusta punaiset silmät ja mustat renkaat silmien alla, t-paita roikkuu kuin henkarissa ja valheista rakennettu todellisuus on niin helppo että se sattuu, peilit ja sydämet on helpompi särkeä kuin korjata, palapelinpalaset eivät sovikaan yhteen vaikka paketissa väitetään niin. Peilinpalaset lattialla heijastavat valheita ikuisuuden sirpaleisista porteista, nyrkki meni läpi peilistä ja kyyneleet vaihtavat maahan pudotessaan väriä punaiseksi.

Ja kuitenkin illalla lasinsirpaleiden ylitse sänkyyn hiipineen sovinnoneleet eivät ole valetta eivätkä toista todellisuutta, Edward tuijottaa seinää, John kietoo kätensä pikkuveljen ympärille ja itkee toisen hiuksiin sillä peilikuvatodellisuus särkyy hitaasti ympärillä, lasinsirpaleita jalkapohjissa ja lasimurskaa hiuksissa.
Kysymys on “miksi sä tulit takaisin?” eikä äänessä ole terävää sävyä, John nojautuu vasten veljeään ja upottaa kasvonsa toisen kaulalle.

“Koska sä olet sinä ja tää on tarpeeksi väärin tuntuakseen oikealta.”

Varjottomat karkulaiset ja suudelmat laastareina haavoille, sillä peilikuvia ei voi paeta mutta jos vannoo rakastavansa, ehkä se ei satuta niin pahasti.



------------------------


Ikuisesti nuoria
Fandom: Jedward
Rating: K13
Warnings: twincest
Disclaimer: pojat omistaa toisensa enkä saa tästä rahaa

--

“Sä lupasit et me ei koskaan kasvettaisi aikuiseksi.”
“Eihän me kasvettukaan, aika vaan lensi ja maailma pyöri mutta me pysyttiin samana.”


Aikaerorasittuma väsyneenä äänissä ja lasinen peilikuvakatu heidän välillään rikki, katuvalot eivät enää jaksa valaista tummentuneita silmänalusia sillä yössä nukutaan tunti tai kaksi, Liam huokaisee syvään ja John nukahtaa esitysten välillä pukuhuoneessa.

“Meidän piti olla ikuisesti nuoria”, sanoo Edward, äänessä syyttävä sävy ja kädet harovat vaaleita hiuksia. Routa liukasti taas tien matkalla kotiin, ja täysikuu kieltäytyi valaisemasta, auton valot heittivät puolittaisia varjoja ajoradalle ja John vain huokaisee koska Edward toivoo mahdottomia, olosuhteiden pakosta Peter Panin oli kasvettava aikuiseksi ja hukattava Helinä-keijunsa, otettava Leena tilalle, aikuisten maailma onkin yhtäkkiä kylmä ja kova ja Edward itkee, John lähtee taas illalla viereiseen asuntoon vaikka Edward pyytää että hän jäisi.

Luke saattaa Johnin kotiin illalla, olohuoneen verho kiskaistaan ikkunan eteen mutta eteinen on tyhjä kun John avaa oven, Edward makaa kaksosten sängyssä, puristaa peittoa nyrkissään ja Johnin halatessa toista hän ei yritä karata veljen otteesta.
“Jos me ei oltaisi aikuisia, meidän ei tarvitsisi miettiä onko tää oikein vai väärin”, mutisee Edward jostain peittonsa sisältä, puree tyynyä ja painautuu tiukemmin toista vasten, kääntyy ympäri ja suutelee Johnia.

“Niin, tehän olitte sinkkuja?” kysyy haastattelija, Edward puraisee nopeasti huultaan ja John puristaa toisen kättä pikaisesti.
“Joo”, myöntää Edward, hymy on vähän liian pakotettu Johnin makuun ja ääni tärähtää. Se riittää haastattelijalle, tämä vaihtaa aihetta sulavasti toiseen ja hymyilee itsetyytyväisenä, John odottaa kauhulla seuraavan päivän lehtiartikkeleita, “Pop-duo Jedwardin toisella jäsenellä on todennäköisesti tyttöystävä”, tyttöystävä jota Edwardilla ei koskaan ole ollut ja jota hänellä ei koskaan tulisi olemaan.

“Koska sä aiot kertoa Edwardille meistä?” kysyy Luke, ja Johnin on purtava huultaan ettei sanoisi että Edward tietää mutta koskahan hän aikoo kertoa Lukelle Edwardista, tuskin koskaan.

Edward pyytää ettei John menisi sinä iltana minnekään eikä John jaksa vastustella, soittaa Lukelle ja sanoo että hänelle tuli muuta menoa.
Sohva on pehmeä ja upottava ja he mahtuvat molemmat helposti siihen, Edward makaa selkänojaa vasten, kädet Johnin ympärillä ja John on varma, että jos hän olisi kissa, hän varmaankin kehräisi. Silmät pyytävät päästä nukkumaan mutta John vastustelee, se on ensimmäinen kerta Edwardin kanssa kahdestaan sillä viikolla ja John haluaa olla koko sen ajan hereillä vaikka pikkuveli nukahti jo minuutteja sitten, pieni ja suloinen Edward jonka ote kiristyy vanhemman vyötäröltä ja jonka hengitys kutittaa niskaa.

Aamulla John lupaa että hän menee sanomaan Lukelle sen olevan ohi, Edward suukottaa toista kevyesti suupieleen ja taputtaa leikkisästi päälaelle, “hyvä poika”, hän sanoo, ja John menee mutta ei menekään sillä enkelit lentävät taas tänään matalalta eikä uskallus riitäkään loppupeleissä.

Sillä aikuisten maailma on vaikea ja kova ja kylmä ja luvatessaan kuusi vuotta sitten että he olisivat ikuisesti nuoria ei John arvannut että aika ei tottelisi heidän pyyntöään.

--------------------
Ethän usko toivo rakasta
Fandom: Jedward
Rating: K13
Warnings: twincest
Disclaimer: pojat omistaa toisensa enkä saa tästä rahaa


“Tääkö on se mitä meistä on tullut”, kysyy John, Edward tuijottaa seinää, näprää villapaidan helmaa ja ristii jalat sirosti eteensä, puraisee huultaan eikä vastaa, sillä mitä hänen on oletettu vastaavan, hän tietää Johnin osaavan vastata kysymykseen itsekin, vanhempi pojista huokaisee syvään ja kääntää katseensa pois, nousee sohvalta ja kävelee keittiöön, napsauttaa vedenkeittimen päälle, Edward jää tuoliin istumaan ja radio soittaa all the small things true care truth brings.

Koska John sanoo että heidän olisi ehkä parempi olla vain veljiä, elää ehkä muutama viikko erillään ja hattuhyllyllä on kuvia joita Edward ei halua nähdä sillä Luken sohva vei Johnin jonka piti olla Edwardin ikuisesti, John kielsi soittamasta ja Edward soittaa silti joka päivä, ei sano mitään eikä Johnkaan puhu ja hiljaisuus on kuin desinfiointiainetta aukirevityille haavoille, niille naarmuille joita Edward itkee iltaisin sillä ranteiden jäljet eivät erotu edes valoa vasten sillä ei hän koskaan kyennyt painamaan tarpeeksi lujaa, kylpyhuoneessa kaikuu ja kattolamppu on keltainen, John ei tule vaikka Edward huutaa, sillä John on naapuriasunnossa ja joulukortti kolahtaa myöhässä, nimen perässä ei lue enää xx, ei lue enää John, lukee John ja Luke, koska nykyään ei ole John ja Edward, on John ja Luke ja sitten on Edward, naapuriasunnon poika jonka hiukset ovat kasvaneet liian pitkiksi ja jota ihmiset eivät tunnista rappukäytävässä.

Edward toivoo edelleen, vaikka John lähtiessään vannotti Edwardia ettei tämä usko toivo rakasta, sanoi että rakkaus on paha ja vaikea, Edward hieroi unisena silmiään ovenraossa ja nyökkäsi hiljaa, ylisuuri t-paita roikkui lähes polvissa ja Johnin matkalaukku oli se jonka he olivat aina jakaneet, se sininen joka kolisi aina mukulakivityksellä, ehkä Edward itki ja ehkä ei, John ei itkenyt vaan kyyneleet vain valuivat poskia pitkin, mutta sitten tuli Luke, kietoi kätensä Johnin ympärille takaapäin ja suuteli poskelle, tavalla jolla vain Edward oli ennen Johnia suukottanut, eivätkä kyyneleet enää valuneet vaan John hymyili, vaikka se olikin tavallaan vain peilikuva sillä hymyillessä suupielet kääntyvät ylös mutta Johnilla ne kääntyivät vinoon ja tärisivät ja Edward jäi seisomaan oviaukkoon, tuijotti heidän peräänsä kunnes he katosivat viereisestä ovesta ja Luken ääni lakkasi kuulumasta, Edward paiskasi oven kiinni perässään ja heitti sinisen mukin lattialle, sen jossa luki Edward, sen jonka John oli hänelle antanut.

Ja naapuriasunnon poika laskee ikkunalistat yhteen revittyjen terälehtien kanssa, kertoo kolmella ja jakaa kahdella, toivoo että John tulisi takaisin ja yhtälö olisi taas yksi plus yksi on kaksi eikä kaksi plus yksi on yksi liikaa.

---
tallennettu

降り積もる 雪よz88;どうか
降り続けてずっと
このままz88;全て奪い去ってよ
Sivuja: [1]
  Tulostusversio  
 
Siirry:  

MySQL pohjainen foorumi PHP pohjainen foorumi Powered by SMF 1.1 | SMF © 2006, Simple Machines LLC Validi XHTML 1.0! Validi CSS!
Sivu luotiin 0.022 sekunnissa. 20 kyselyä tietokannasta.

tätä sivustoa ylläpitää Anime- ja mangayhteisö Kupoli ry
tietoa - sivukartta - rekisteriseloste