sisällön alkuun
19.11.2017 03.01 SANASTO | KESKUSTELU | PIIRTOLAUDAT | SUOMIMANGA | RSS
 
Kupoli
"Go for the gold in the Beijing Olympics!"

Uutis- ja etusivu

Sisältö

Keskustelu

Piirtolaudat

Impromanga 3

Yhdistys

Kupolin palvelinkodon tarjoavat Säätöyhteisö B2 ry sekä Tietovelhot Oy.

x Keskustelu | Ohjeet | Kalenteri | Henkilökunta Haku | Kirjaudu | Rekisteröidy

Tervetuloa, Vieras. Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.


Kirjaudu käyttäjätunnuksen, salasanan ja istunnonpituuden mukaan

 
 
« edellinen seuraava »
Sivuja: [1]
  Tulostusversio  
Kirjoittaja Aihe: Candy-Chanin novelleja  (Luettu 9394 kertaa)
0 käyttäjää ja 1 vieras katselee tätä aihetta.
Candice
kaukana täältä oleva
kupoliitti

Viestejä: 168



Profiili
« : 06.08.09 klo 18:06 »

                   KOHTALO

Kohtalo. Eikö olisikim helppoa uskoa kohtaloon? mietin eräänä iltana tympääntyneenä kaikkeen. Istuin kirjoituspöytäni ääressä käsiposkella, ja kuuntelin sitä moskaa, jota raidiosta nyt sattuikin tulemaan sillä hetkellä. Jos kohtalo sattuisikin olemaan olemassa, ei tarvitsisi koskaan tuntea tehneensä jotakin väärin. Kaikkihan olisi silloin kohtalon syytä. Siis AIVAN kaikki. Kuten vaikka se, että et ole hyvä missään, tai että kukaan ei pidä sinusta. Silloin ei tarvitsisi aina velloa itsesäälissä ja miettiä, mitä oli tehnyt väärin.
Mutta minä en ollut taikauskoinen. En uskonu kohtaloon. Ehkä olisi pitänyt? En tiedä. Joka tapauksessa syytin kaikesta itseäni, moitin itseäni siitä, etten yrittänyt tarpeeksi. Eikö jokaisen kuuluisi olla hyvä edes jossain? Mutta minä en osannut mitään. Opettaja oli sanonut, että ne, jotka eivät osanneet mtikkaa, osaisivat takuulla äidinkieltä. Mutta turha toivo. En tietenkään läpäissyt kertauskurssiakaan kuin välttävin arvosanoin.
Saatan kerrata itseäni, mutta siis ihan totta: jos kohtalo olisi olemassa, tämä olisi sen syytä, eikä minun tarvitsisi koko ajan vain syytellä itseäni. Olisi vain kirjoitettu, että minä tulisin olemaan surkea hyljeksitty idiootti, ja sillä selvä. Miksi minun piinaani piti vielä pitkittää? Elättelin koko ajan toivoa onnistumisesta, ja pidin nykyistä tilannettani omana syynäni.
Juttelin kohtalosta tänään äitini kanssa.
- Uskotko kohtaloon? kysyin päivällisellä äidiltäni.
- En, en oikeastaan, äiti sanoi selin minuun. Hän sekoitti makkarakeittoa, enkä nähnyt hänen ilmettään, tai mitään, mistä olisin ylipäänsä voinut päätellä, mitä mieltä äiti oli.
- Mutta eikö olisikin helpompaa, jos kohtalo olisi kirjoitettu valmiiksi jo ennen syntymäänsä? Jos ei tarvitsisi huolehtia seuraavista päivistä-kohtalo olisi jo varattu sinulle, etkä voisi ollenkaan auttaa itseäsi. Jos sinun kohtalosi olisi vaikka... Hm... Kurja, et voisi sille mitään, mutisin. Äiti kääntyi katsomaan minua.
- Niin, Leah. Olisihan se tietysti paljonkin helpompaa, mutta myös tylsempää, eikö niin? hän tuumi. Nyökkäsin.
Silloin avain kääntyi lukossa. Isä oli tullut kotiin. Tulin nopeasti tänne huoneeseeni, ja suljin oven.
Se johtui siitä, että hieman pelkään isää, sillä hän ei selvästikkään pidä minusta. Hän olisi toivonut, että hänen tyttärensä olisi ollut vaaleahiuksinen, pitkä, ja urheilullisen näköinen. Hän haluaisi, että olisin koulun chreeleading kapteeni, tai sitten haavipallo joukkueen kapteeni. Hyvä koulussa, ja suosittu. Mutta minä olen nyt tällainen kohtalon oikku. Minulla on tuuheat mustat joka suuntaan hapsottavat hiukset. Lisäksi olen kömpelö, huono kaikessa, ja yksinäinen. Oln selvästi virhe. Suuri virhe ihmisen muodossa.
Taas kerran mieleeni tuli, että kohtalo olisi hyvä olla olemassa. Voisin syyttää itseäni kohtalon oikuksi, silloin kohtalolla ainakin olisi minulle paikka, jokin tehtävä tällä maapallolla.
Koirani Double hyppäsi syliini ja tuijotti minua tummanruskeilla nappisilmillään.
- Uskotko sinä kohtaloon? kysyin Doublelta, mutta hän vain kallisti päätään, eikä selvästi ymmärtänyt minua.
Huokaisin rakaasti ja laskin Doublen sylistäni. Oli jo myöhä, vilkaisin kelloa. Se näytti kahtatoista.
Sujautin pupu-aamutossuni jalkoihini ja tassuttelin parvekkeelleni. Nojasin kaiteeseen ja katselin pimeää pihaamme.
Annoin raikkaan yöilman virkistää minut, poistaa inhottavat ajatukset pois mielestäni.
Ehkei isä minua aivan vihannut. En ehkä ollut sellainen kuin hän olisi halunnut, mutta kyllä hän silti minua rakasti. Ehkä voisin yrittää tulla toimeen paremmin isän kanssa. Ja ehkä voisin yrittää kohottaa hieman numeroitani. Koska kohtaloa ei ole, voin ainakin kamppailla vastaan, vai mitä?
Kohtalo oli, tai ei ollut olemassa. Ehkä joku tuolla ylhäällä ohjailee liikkeitämme? Kuka tietää.
Ainakaan koskaan ei pidä luovuttaa, haukottelin. Tassuttelin sisään, ja suljin parvekkeen oven perässäni. Sitten menin sänkyyn, ja vedin peiton pääni yli.

________________________________________________________

Yksi novelleistani. mItä olette mieltä? ^^

                EI KUKAAN               

David veti minua perässään keskustaan päin.
- Minne me oikein olemme menossa? ihmettelin.
- Kohta näet, David naurahti. - Älä viitsi olla niin kärsimätön!
- Mutta kun en pidä yllätyksistä, nurisin vastaan.
David on poikaystäväni. Olemme seurustelleet jo muutaman kuukauden ajan, mutta tuntuu kuin olisimme tunteneet aina. Muistan vieläkin sen ihanan päivän, kun olin juuri lähdössä koulusta kotiin, kun David huusi minulle, että pysähtyisin. Olin ihmeissäni: enhän edes tuntenut sitä poikaa silloin. Mutta David hölkkäsi luokseni, ja kietoi kaulahuivin kaulaani.
- Unohdit tämän, hän sanoi, ja suuteli minua.
Meidän tarinamme luultavasti kuulostaa sadulta, juuri sellaiselta "rakkautta ensi silmäyksellä"-jutulta. Sellaiselta, joihin kukaan ei usko. Sellaiselta, joka tapahtuu vain sadussa. Mutta meidän tarinamme on totta.
David on oikea hurmuri. Hän on aiemmin metsästänyt tyttöjä, iskenyt heidät, aivan niin kuin minut sinä kylmänä kevät iltapäivänä.
Olin aluksi epäluuloinen. Olin aivan varma, etä olisin vain Davidin uusin uhri, joku, jonka hän voisi heittää syrjään kuin vanhan rukkasen ensin käytettyään häntä. Mutta David vakuutti, etten ollut hänelle sellainen, olin kuulemma paljon enemmän. Olin hänen elämänsä rakkaus, ainoa syy, miksi hän halusi elää.
Minäkin tunsin samoin. Olin aina ollut feministi, mutta ihmettelin itsekin, minkä takia, Eiväthän naiset voineet elää ilman miehiä. David oli minulle niin tärkeä.
Ajatukseni keskeytyivät, sillä David huudahti:
- Perillä ollaan, Vivian!
Karistin ajatukseni mielestäni, ja keskityin siihen, minne olimme tulleet. Olimme tulleet elokuvateatterin eteen, elokuvateatterin, jonka edessä parveili monia nuoria, monia Davidin täysi-ikäisiä ystäviä.
- Me menemme porukalla katsomaan sitä uutta elokuvaa, sitä ihmis-susien tappajat-elokuvaa, David selitti innoissaan.
- Ahaa. Luulin, että olisimme kahden... mutisin, mutta David ei näyttänyt edes kuulevan, vaan veti minua jo kohti eräitä hänen ystävistään. Olin toivonut, että minä ja David olisimme viettäneet rauhallisen, romanttisen illan, mutta toisin kävi. Olin oikeasti pettynyt.
Davidin kaverit olivat kaikki kamalan pitkiä. Heitä oli kolme. Ensimmäinen oli pitkä ja tummahiuksinen, toinen hieman pyöreämpi ja lyhyempi, ja punahiuksinen, ja kolmas oli vaalea ja lihaksikas. Kaikki näyttivät pelottavilta. Kavahdin hieman lähemmäs Davidia.
- Kai te toitte juomia? David kysyi innoissaan.
- Totta kai, vaalea poika sanoi, ja ojensi minulle ja Davidille molemmille oman pullon. Avasin pulloni epäröiden ja nuuhkaisin sitä. Kaljaa, päättelin. Hyi.
David kuitenkin avasi pullonsa innokkaana, ja lipitti sitä innolla.
- No, tyttö, et kai ala nössöillä? David ei pidä nössöistä tytöistä, mustahiuksinen poika naurahti.
- Juo, he toivat näitä varta vasten riittävästi, että mekin saisimme, David mutisi minulle.
Niinpä kohotin pullon suun huulilleni, ja kulautin suuhuni juomaa. Se poltteli kurkkuani ja meinasin oksentaa, mutta pidin kuitenkin kaiken sisälläni. David katsoi minua tyytyväisenä, ja join lisää. Ja vielä hieman lisää...
Tiesin, että se oli kiellettyä. Olin vasta kuusitoista, mutta Davidin takia tekisin mitä vain. Ihan mitä vain.
Kohta menimme kasomaan elokuvaa. En muista siitä juuri mitään, taisin olla jo sen aikana huppelissa. Muistan kuitenkin miten lämmin Davidin kainalo oli, ja kuinka en olisi halunnut lähteä siitä ikinä.
Lopulta elokuva kuitenkin loppui, ja lähdimme kohti yökerhoa. Tiesin, että olisin liian nuori kaikkeen sellaiseen, mutta halusin olla Davidin kanssa.
David jouti kannattelemaan minua kävellesääme. Yökerho näkyi jo, kun se tapahtui. Minä oksensin. Suoraan minun ja Davidin päälle.
- A-a-a-nteeksi, sammalsin, kun David tönäisi minut kauemmas niin että kaaduin.
- Senkin lehmä! David karjaisi. - Sotkit minun vaatteeni! Mutta sinulla ei ainakaan ole yökerhoon asiaa, saat jäädä tänne, hän mutisi, ja jätti minut kadulle. Ryntäsin heidän peräänsä, mutta yökerhon ovivahti ei päästänyt minua sisään.
- Olet alaikäinen, hän totesi mittailtuaan  minua katseellaan. Aloin nyyhkyttää, ja istuin alas odottamaan Davidia, mutta taisin nukahtaa. Lopulta kuitenkin heräsin Davidin ääneen.
- Se oli todella hauskaa! David nauroi. Havahduin ja näin Davidin tulevan ulos yökerhosta. Hänen käsipuolessaan roikkui uusi tyttö, joku blondi ja kaunis.
- David, odota! huusin. David katsoi minua kuin tärähtänyttä, mutta jatkoi matkaansa.
- Kuka hän on? blondi tyttö kysyi.
- Ei kukaan, ei hänestä tarvitse välittää, David sanoi.

Ei kukaan. Ei kukaan. Ei kukaan. Vain se soi päässäni rynnätessäni kotiin hysteerisesti itkien. David ei välittänyt minusta enää. En siis merkinnyt hänelle mitään. Hautasin pääni tyynyyni ja nyyhkytin rajusti.
Ei kukaan. Ei kukaan. Ei kukaan. Olin varma, että olisin merkinnyt hänelle jotakin. En voisi elää ilman häntä. Meidän rakkautemmehan oli kuin sadusta. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Hän oli vakuuttanut rakastavansa vain minua.
Ei kukaan. Ei kukaan. Ei kukaan. Hain hieman lääkkeitä vessasta. En halunnut tappaa itseäni, mutta ottaisin niitä ihan vähän vain liikaa, niin että saisin edes unta.
Ei kukaan. Ei kukaan. Ei kukaan. Oli viimeinen mielessäni pyörivä ajatus ennen kuin vajosin ihanaan tiedottomuuteen.

// Candy-Chan kiittää. Siinä oli sitten toinen novelli, entistä ehkä hieman pidempi. Nyt tuli hieman erilaista tektiä, mutta toivon, että tykkäätte. ^^

                  ANKKALAMPI

Olin seurustellut Juhon kanssa jo vuoden. Meillä oli ollut hyviäkin hetkiämme, mutta myös huonoja. Nyt, vuoden päästä seurustelumme alusta, en enää edes muistanut, miksi me seurustelimme.
Juho oli aina moitteeton, kiltti, tunnollinen ja tarkka. Hän oli aina se luokan kiltein ja paras koulussa. Mutta entä minä? Minä sain aina huonoimmat numerot, eikä maineeni ollut kovinkaan puhdas. En edes ymmärrä, miksi Juho haluaa seurustella minun kanssani.
Olimme sopineet tapaavamme sinä iltana ankkalammen sillalla, niin kuin aina.
Kasvokkain on paras tapa jättää hänet, mietin lähtiessäni kotoa. Haluan loukata häntä niin vähän kuin mahdollista. Juho on ansainnut parasta mahdollista.
Haluasin jatkaa meidän suhdettamme, ihan totta, mutta en muista edes, miksi olimme alunperin yhdessä.
Niimpä kun silta tuli näkyviin, Juho oli jo siellä. Oli vasta iltapäivä, pikkulapsia juoksenteli ympäriinsä ankkalammen ympärillä.
- Moi, Juho moikkasi minulle huomattuaan minut ja veti minut syliinsä. En pyristellyt vastaan.
- Juho, meidän pitää puhua... mutisin hetken päästä riistäytyen irti Juhon otteesta.
- Mitä nyt, Pia? Juho kysyi hämmentyneen oloisena.
- Minä... Haluaisin että me eroaisimme, sain sanotuksi.
- Eroaisimme? Miksi? Meillähän on mennyt niin hyvin, Juho ihmetteli.
- Niin... Siinä se vika onkin. En edes muista, miksi me seurustelimme alunperin, mutisin.
Olin näkevinäni Juhon silmien kimaltelevan. Mutta sen täytyi olla vain harhaa, eihän Juho ikinä itkenyt.
- S-selvä... Miten haluat, Juho sanoi hiljaa. Sitten hän suuteli minua hiuksilleni ja lähti.
Jäin seisomaan paikalleni. Olin saanut sen nyt tehtyä. Olin jättänyt Juhon. Mutta miksi minulla oli sellainen olo? Tuntui...Niin pettyneelle.
Tunsin jotain kosteaa poskeani vasten. Ärsyttävät ihmisen heikkoudet! Miksi juuri silloin alkaa itkettää, kun ei olisi edes mitään syytä. Vetäisin kyyneleen nopeasti hihan suuhuni. Vilkaisin ympärilleni, ettei kukaan ollut nähnyt. Ajatella, jos joku olisi vielä nähnyt, että minä pillitin! Minähän meidän eroa tahdoin. Nyt minun pitäisi olla tyytyväinen.
Mistä saisin piristystä? Minusta tulee takuulla todella onnellinen ja tyytyväinen, kunhan pääsen eroon tästä alku masiksesta...
Siinä se! Olen ystävieni kanssa! Nyt vain soitan Vilmalle ja Ellille... Kiavoin puhelimeni esiin ja kutsuin ysäväni läheiseen kahvilaan.
Istuin odottamaan nurkkapenkille niin kuin aina odottaessani Juhoa. Vaikka ei minun usein häntä tarvinnut odottaa, hänhän se aina ajoissa oli. Ärsyttävän täsmällinen, vakuutin itselleni. Mitä hyvää täsmällisyydessäkin muka olisi?
Elli ja Vilma tulivat yhdessä kahvilaan. Tilasimme kaikki kahvit ja muffinssit. Juho ei juonot kahvia. Se olisi tilannut varmaan maitokaakaon. Minä maistoin kerran sen kaakaota. Se maistui hyvälle. Mutta tarvitsin nyt jotain vahvempaa...
Juomat saapuivat, ja Vilman ja Ellin jutellessa hörpin hiljaa omaa kahviani.
- Niin mutta mites sulla ja Juholla? Näittekös tänää? Elli naurahti minulle.
- Me... Me ei enää olla yhdessä, mutisin.
- Mitä? Miks ette? Vilma kysyi uteliaasti. Halusi tietenkin heti päästä levittämään juorua kaikille muille. Olisinkin vaan ollut kahdestaan Ellin kanssa. Nyt ei voinut kertoa mitään, koska Vilma juoruili aina asioistani muille.
- En halua nyt puhua siitä, okei? sanoin hiljaa.
- Kertoisit nyt, Vilma aneli. - En mä kerro kellekkään.
- En...
- Hei ihan totta, kerro nyt! Teillähän meni oikein hyvinkin, Vilma vinkui.
Jostain syystä sisälläni velloi vain äänetön tyhjyys. Ei tästä tule mitään. En saa mitään muuta ajateltavaa.
Nousin pöydästä.
- Minun pitää nyt mennä, mutisin tukahtuneella äänellä.
- Hei, en mä tarkottanu... Vilma sanoi.
- Ei se sinusta johdu, minun on vain saatava olla hetki yksin.
Lähdin kahvilasta. Kävelin vailla päämäärää, kun huomasin päätyneeni ankkalammelle.
Nojasin kaiteeseen ja katsoin kuun valokeilaa, jonka se heitti veteen.
En tiedä, kuinka kauan olin siinä seissyt, kun tunsin lämpimän käden selälläni.
Käännähdin katsomaan. Juho seisoi takanani. Silloin tiesin sen, mitä minun olisi koko ajan pitänyt pitää itsestään selvänänä. Minä ja Juho olimme seurustelleet siksi, että rakastimme toisiamme.
Halasin Juhoa, ja hän halasi minua. Sitten suutelimme.
-Voitko antaa minulle anteeksi? mutisin. -Haluaisin yrittää vielä. Rakastan sinua... sanoin suudelman päätyttyä.
- Ota rennosti vain, olen ikävöinyt sinua koko illan, enkä halua ikinä päästää sinusta irti enää! Juho naurahti ja suuteli minua uudestaan.

// Kolmas novellini Kupolin sivuilla. Mitäs mieltä olette tästä? :-)
« Viimeksi muokattu: 04.09.09 klo 21:08 kirjoittanut Candy-Chan » tallennettu

ava (c) erkki the mustekala
Siria
Vieras
« Vastaus #1 : 07.08.09 klo 17:52 »

Hih,olen ensimmäinen "kommentoija" n_n

Ihan ensiksi täytyy sanoa,että osaat kyllä kirjoittamisen jalon taidon.
Tekstiä on kiva lukea,kun se on noin elävistä ja hyvin kirjoitettua (pieniä kirjoitusvirheitä tulee kaikille).

Ideana erittäin hyvä! Jäin ihan oikeasti miettimään tätä alku-ajatusta.Itse tulin siihen tulokseen,että miksei, saattaa kohtalo ollakkin olemassa,mutta me itse muutamme sitä jatkuvasti,ja voimme vaikuttaa siihen.

Näin,sanoisinko syvällisestä aiheesta on hankala kirjoittaa,mutta onnistuit mielestäni varsin kiitettävästä:) Ideasta olisi voinut kirjoittaa pidemmästikkin,tuntui että pieneen tekstiin oli sullottu aika paljon tavaraa. Tyttö on ensin masennuksen syöverissä: "en osaa mitään" ja sitten hän päättääkin samantien taistella vastaan? Sinänsä ei kuulosta hassulta,mutta lukiessa se tuli hieman mieleen. Mutta siis... hankala selittää, periaatteessa ei kuulostanut hassulta,mutta saattaa hieman lukiessa ihmetyttää.Olisin hieman paremmin ehkä ymmärtänyt mikäli mieli olisi pitemmän tarinan aikana muuttunut pikkuhiljaa?


Varsinkin lopun parvekekohtauksen pystyin elävästi kuvittelemaan,olit sen onnistunut siirtämään "paperille" (heh) mainiosti.

Mutta näitä voisin kyllä lukea lisääkin:DD
« Viimeksi muokattu: 09.08.09 klo 22:06 kirjoittanut Naranja » tallennettu
Candice
kaukana täältä oleva
kupoliitti

Viestejä: 168



Profiili
« Vastaus #2 : 08.08.09 klo 12:54 »

Kiitos Naranja! ^^
Niin, en kirjoittanut pidempää novellia, vaikka se on kyllä minulla paperilla tallessa pidempänä, mutta ajattelin, ettei kukaan sitä jaksaisi kuitenkaan lukea, jos se olisi ollut niin pitkä... :-)
tallennettu

ava (c) erkki the mustekala
AreraChan
Unelmoiva
foorumisti

Viestejä: 223


My Love For You Is Eternal


Profiili
« Vastaus #3 : 08.08.09 klo 15:01 »

Tyttö on ensin masennuksen syöverissä: "en osaa mitään" ja sitten hän päättääkin samantien taistella vastaan? Sinänsä ei kuulosta hassulta,mutta lukiessa se tuli hieman mieleen. Mutta siis... hankala selittää, periaatteessa ei kuulostanut hassulta,mutta saattaa hieman lukiessa ihmetyttää.Olisi hieman paremmin ehkä ymmärtänyt mikäli mieli olisi pitemmän tarinan aikana muuttunut pikkuhiljaa?

Olen eri mieltä. Juuri tuolla lailla ihmismieli voi toimia. Voi käydä toisinpäinkin, että ensin kaikki on hyvin ja voimia riittää vaikka mihin ja sitten yhtäkkiä positiivisuus luhistuu ja niin pois päin. Omalla kohdallani tämä ainakin pitää paikkansa, usein myös noin, kuinka kurjuus vaihtuu taisteluksi : D Hienon kuulosta.

Tykkäsin kyllä tuosta, oli helppo lukea, eikä ajatus katkeillut ja tilanteen saattoi kuvitella. Suosittelen, että olisit vain pitänyt sen pidemmän version, sillä kyllä tuota jaksaa lukea pidemmästikin. Jatka kirjoittamista ja kirjoita tännekin näitä lisää! :)
tallennettu

...what good is Hiten mitsurugi ryuu...
...what good is Himura Kenshin..?
Again, I... I failed to protect the one person who is most important to me... Kaoru-dono...
Kaoru.

~Kenshin~
Candice
kaukana täältä oleva
kupoliitti

Viestejä: 168



Profiili
« Vastaus #4 : 04.09.09 klo 21:09 »

Jeps, voisihan näitä kirjoitella tänne lisääkin. Kiitos Arera-Chan! ^^
tallennettu

ava (c) erkki the mustekala
Candice
kaukana täältä oleva
kupoliitti

Viestejä: 168



Profiili
« Vastaus #5 : 26.09.09 klo 19:28 »

No niin, nyt olen hieman päivitellyt näitä novellejani... Kohta tulee neljäs. :-)
tallennettu

ava (c) erkki the mustekala
Punkki
Vieras
« Vastaus #6 : 26.09.09 klo 21:34 »

Kannattaa myös tarkastaa teksti jälkikäteen mahdollisten kielioppivirheiden takia. Kielipoliisille tulee töitä, mutta kyllä se siitä lähtee.
tallennettu
Lakuta
kupoliitti

Viestejä: 187



Profiili
« Vastaus #7 : 26.09.09 klo 23:18 »

Tuon Ankkalammen jättämiskohtaus on melko vaisu. Poika ei reagoi käytännössä ollenkaan jätetyksi tulemiseensa, sanoo vain "okei". Kannattaa kiinnittää huomiota hahmojen reaktioihin.
tallennettu
Candice
kaukana täältä oleva
kupoliitti

Viestejä: 168



Profiili
« Vastaus #8 : 27.09.09 klo 10:37 »

Kiitos neuvosta, Lakuta. ^_____^
Idea siinä oli varmaan jokin sen tapainen silloin, että poika ei ehkä ihan edes tajua koko juttua ja on ehkä hieman surulinenkin, muttei halua näyttää sitä tytölle. :-)
tallennettu

ava (c) erkki the mustekala
Siria
Vieras
« Vastaus #9 : 27.09.09 klo 15:58 »

^ Näin minäkin sen ajattelin enempää miettimättä.

Tai siis, jos poika alkaa melkein itkeä tekstissä, niin onhan se aika selvää että poikaa harmittaa. Ei silloin "okei" ole mitenkään vaisu ilmaisu, vaan nimeomaan tuota mitä Candice sanoi.


Että reaktio omasta mielestäni ihan ymmärrettävä :D


Tekstistä noin muuten vielä, että näistä ideoistasi saisi vaikka täyspitkän romaanin! Olisi hauska lukea jokin kirjoittamasi tarina, vaikka jossain pienissä pätkissä jatkotarinan tyyliin :D
Niin ja kannattaa toki tarkistaa teksti. Eivät ne pikkuvirheet maailmaa kaada, mutta osuvat luettaessa silmään. Siistimpi ja mukavampi lukea jos niitä ei niin paljon olisi ;D
tallennettu
Candice
kaukana täältä oleva
kupoliitti

Viestejä: 168



Profiili
« Vastaus #10 : 30.09.09 klo 19:37 »

Kiitos, Naranja! ^_________^
Yritän vastedes kiinnittää enemmän huomiota niihin virheisiin, en ole kovin hyvä kirjoittamaan koneella, mutta yritän parantaa. ;-D
Voisin myös kehitellä tänne tosiaankin jonkinmoisen jatkotarinan. *u*
tallennettu

ava (c) erkki the mustekala
afafaria
foorumisti

Viestejä: 9


puolukka


Profiili
« Vastaus #11 : 01.10.09 klo 21:48 »

Luin nämä kolme tekstiä, kerrontatyylisi on mukavan todentuntuinen, tosielämästä otettua. Ei liioittelua eikä vähättelyä. Tosin Ankkalammen jättämiskohtauksessa olisi voinut olla hieman pidempi tauko, esim. jotain että Juho olisi ensin hetken jumittanut paikallaan sen aikaa kun uusi tieto uppoaa hänen korviinsa ja sitten vasta suudellut tytön hiuksia ja lähtenyt. Tms. Jonkinmoista taukoa siihen olisi voinut laittaa. Virheitä on myös jonkin verran, mutta niihinhän voi hakea apua  esim. wordin automaattisista korjausohjelmista?

Mutta niin, teksti on sutjakkaa, tempo on hyvä.^^ Pidin ensimmäisen tarinan lopusta, siinä ei kerrottu miten käy, annettiin vain viitteitä. Voihan olla, että heti aamulla tyttö on taas kaikesta eri mieltä. Jäi sopivasti auki.

tallennettu

”Is it Halloween...?  ...I don't think it's that either...”
Candice
kaukana täältä oleva
kupoliitti

Viestejä: 168



Profiili
« Vastaus #12 : 02.10.09 klo 16:37 »

Kiitos afafaria :-) Yritän korjailla virheitä kunhan on aikaa... ^___^
tallennettu

ava (c) erkki the mustekala
Candice
kaukana täältä oleva
kupoliitti

Viestejä: 168



Profiili
« Vastaus #13 : 04.10.09 klo 10:29 »

No niin, nyt alkaa jatkotarinani! *u*

 
          MAAILMOJEN VÄLILLÄ

Mynda~Se oli minun tehtäväni. Oli ollut aina. Kai kaikki pitivät sitä itsestään selvänä, koska olin kuningas Feian tytär. Prinsessa Mynda. Jotenkin en vain tuntenut itseäni prinsessaksi. Äiti oli kertonut siitä minulle, kun olin aivan pieni. Että mitä prinsessoille kävi. Olin silloin ihmetellyt, mihin täysi-ikäiseksi kasvanut siskoni Freya oli kadonnut. Äiti oli silittänyt hiuksiani ja kertonut minulle tarinan, tarinan, joka oli niin vanha kuin hän muisti.
Aina kun kuningatar ja kuningas saavat tyttölapsen, se on uhrattu. Mailmamme tuolla puolen, jossain oikein kaukana, asuu velho. Hän on joskus uhannut maatamme, ollut kaikille uhka, mutta kuningas on tehnyt suuren uhrauksen. Hän on luvannut, että kaikki prinsessat, joita maahamme syntyy, luovutetaan velholle, jos tämä muuten jättäisi maan rauhaan. Kun prinsessat tulevat täysi-ikäisiksi. Kukaan ei tiedä, mitä velho prinsessoille tekee, mutta aina kun prinsessat on luovutettu, hän on jättänyt meidät rauhaan, äiti sanoi. "Ajattele, sinusta tulee sankari! Se on suuri uhraus maamme hyväksi." äiti on sanonut. "Se on julmaa, mutta se on sopimus. Se on kohtalosi, Mynda. Ole ylpeä siitä." äiti on lohduttanut minua, mutta itkenyt itsekin.
Minä olin vasta kuusitoista, kun lähdin. Isä oli keronu minulle keinon, jolla voisin vältää kohtaloni. Minun oli mentävä maahan, tavallisten ihmisten pariin. Sieltä minun pitäisi löytää joku keino. Ihmiset osaavat karkottaa velhon. Mutta keinon löytäminen ei ole helppoa. "Sinun pitää piilottaa siipesi, Mynda. Eivätkä ihmiset puhu kansamme samaa kieltäkään, sinun on opittava ymmärtämään heitä, ennen kuin he osaavat auttaa sinua. Onnea." Isä oli sanonut, ja avannut portin minulle maahan. Olin sydän läpättäen astunut portista, ja sen jälkeen en enää tuntenut maata jalkojeni alla.


                  ENSIMMÄINEN LUKU

Minua pyörrytti ja oksetti. Ensimmäinen asia mitä tunsin, oli kova ja kylmä maa allani. Jokin terävä raapi ihoani kun yritin liikkua. Se sattui. Päälleni myös tuli koko ajan, lakkaamatta, jotain hyvin kylmää.
Avasin silmäni ja huomasin makaavani maassa. En kuitenkaan ollut enää siellä, omassa mailmassani. Olin maassa.
Nousin istumaan. Minua paleli. Kuinka ihmeellistä, että taivaalta tuli vettä, kummastelin. Miten se edes oli mahdollista? Omassa maassani näin ei käynyt ikinä.
Missään ei näkynyt liikettä. Olin jonkinlaisella tiellä, hiekkatiellä, joka mutkitteli kovasti. Toisessa suunnassa näkyi tiheä metsä, mutta puut olivat jotenkin tylsän värisiä. ne olivat vihreitä. Meilläpäin kaikki puut kukkivat sateenkaaren väreissä vuoden jokaikisenä päivänä.
Toisessa suunnassa tietä näkyi suuri ja korkea... Kaupunki? Olin joskus nähnyt eräässä kirjassa kuvia maanasukkaiden taloista. Niitä niiden täytyi olla. Ne olivat harmaita, ja niissä oli paljon valoja joka puolella. Lähdin kävelemään kaupunkia kohti.
Olin unohtanut piilottaa siipeni. Ne toivat jotenkin turvallisuuden tunnetta tässä kylmässä ja vieraassa maassa. Saavuin kivitielle. Tai ainakin se oli kova kuin kivi.
Muutamia ihmisiä käveli pienten juttujen alla. Kai ne olivat sitä varten että ei kastu, ajattelin kylmissäni.
Kaikki ohikulkijat katsoivat minua ihmeissään, vihaisina. Kaikki olivat vihaisia. Kamala paikka, mietin mielessäni.
Äkkiä haistoin jotain hyvää. Ruoan tuoksu, päätelin. Astuin eräästä ovesta sisään, joka oli auki. Ihmiset söivät pienien puupöytien ääressä, ja huoneen takana oli tiski, jolla oli kaikkia herkkuja. Ihmiset jonottivat jotain tiskillä, ja kiireisen näköinen mies kantoi pöytiin herkkuja.
Minulla oli kamala nälkä, joten ihmisten töllitellessä kävelin heidän ohitseen ja otin leivän korista. En jaksanut jäädä sinne, joten kävelin kadulle.
Joku huusi perääni jotain. En tiennyt mitä, ihmisillä oli kummallinen kieli.
Sitten eräs mies lähti juoksemaan perääni. Hän yritti ottaa minut kiinni, mutta juoksin karkuun, ja lähdin lentämään. Kyllä ihmisilä siinä olikin ihmettelemistä.
Lensin jonkun parvekkeelle. Katsoin ikkunasta sisään. Suloinen nuori poika oli katsomassa laatikkoa, joka vaikutti heiman oudolta. Laatikosta tuli ääniä ja valoja.
Arvioin pojan iän noin kahdeksantoista vuotiaaksi. Hän näytti asuvan yksin.
En tiedä, mikä minuun meni, mutta poika näytti niin kiltiltä, ja minä olin niin väsynyt.
Koputin lasioveen.
Poika ihmetteli, mistä ääni oikein tuli, kunnes näki minut seisomassa parvekkeella. Hänen suunsa loksahti auki, ja hän riensi avaamaan oven.
Hän sanoi jotain hämmästyneenä, vieraalla kielellä, ja auttoi minut sisään. Mutta enempää en muista, sillä silmissäni sumeni. Olin vain niin väsynyt matkastani.
_________________________________________________________

Siinäpä ensimmäinen luku. Jatkoa luvassa pian, toivottavasti tykkäsitte. :-)

tallennettu

ava (c) erkki the mustekala
Candice
kaukana täältä oleva
kupoliitti

Viestejä: 168



Profiili
« Vastaus #14 : 09.10.09 klo 16:29 »

Kiitos afafaria<3
tallennettu

ava (c) erkki the mustekala
Candice
kaukana täältä oleva
kupoliitti

Viestejä: 168



Profiili
« Vastaus #15 : 09.10.09 klo 16:59 »

                   

David~Siinä parvekkeella seisoessaan hän näytti niin epätodelliselta, että luulin ensin näkeväni unta. Hän näytti kauniilta, kullankeltaiset hiukset laskeutuivat pehmeästi olkapäille, ja ne näyttivät parvekkeen hämärissä aivan silkiltä. Hänen siipensä olivat valkeat ja pienet, niin että hän näytti aivan nuorelta enkeliltä. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja kauniit, ja hänen silmissään näytti palavan valo. En osaa selittää sitä... Mutta hän näytti niin kauniilta että en voinut olla rakastumatta häneen heti ensisilmäykselläni. Hän odotti selvästi että tulisin avaamaan, ja minua tietysti hävetti, sillä minulla oli pelkät bokserit päälläni, ja hänellä taas upea mekko, aivan kuin auringon kullasta kehrätty.
Säntäsin kuitenkin avaamaan oven nopeasti, ja päästin hänet sisälle. Hän kai yritti puhua minulle jotain, mutta minä en ymmärtänyt, niin oudolta hänen puheensa kuulosti. Hän tulee selvästi jostain planeettamme ulkopuolelta.
Hän hoippui tukemanani sisään, ja yhtäkkiä meinasi kaatua, niin että otin hänet äkkiä kiinni. Hän oli kai pyörtynyt tai jotain, joten kannoin hänet sängylleni lepäämään.


                   TOINEN LUKU

Heräsin uupuneena paikasta jota en tunnistanut. Nousin varovasti istualleni ja kuulin outoa pulppuavaa ääntä. Ihmettelin miten olin joutunut niin kummalliseen paikkaan. Kalustus oli hyvin outo. Oli pitkiä tuoleja, jotka oli pehmustettu, ja pieni pöytä. Mutta se oli hyvin pieni. Polveni korkuinen. Typerää, ajattelin, mitä tuommoisellakin tekee? Pöydällä oli suuri laatikko. Onpas täällä turhaa rojua, ajattelin mietteissäni. Mutta missä minä oikeastaan olen? mieleeni tuli kysymys. Muisti alkoi palailla pätkittäin istuessani sillä hassulla pehmustetulla penkillä. Muistin edellisen illan, matkani maahan, sen pojan... Niin tietysti, olin sen pojan kotona! mieleeni tuli ajatus.
Kuulin taas pulppuavaa ääntä ja lähdin seuraamaan sitä. Tulin jonkin huoneen ovelle ja kurkistin sisään. Se poika seisoi selin minuun koneen edessä joka piti sitä outoa pulputtavaa ääntä. Katselin ympärilleni. Huoneessa oli tasoja, joiden päällä oli kaikenlaista tavaraa. Ja ruokaa, huomasin. Lisäksi huoneessa oli suurempi pöytä kuin edellisessä huoneessa, ja sen ääressä tuoleja.
- Hei, sanoin arasti pojalle. Hän kääntyi katsomaan minuun ja hymyili.
Sitten hän sanoi jotain kielellä jota en ymmärtänyt, ja kaatoi pulputtavasta laitteesta jotain kahteen mukiin. Sitten hän viittasi minut istumaan pöydän ääreen ja toi mukit ja leipää pöytään.
Hän istui vastapäätä minua ja hymyili ujosti, ja minä vastasin hymyyn.
Poika tyrkkäsi minulle mukin, joka oli kuuma. Sitten hän osoitti mukiaan, ja joi siitä kulauksen. sen jälkeen hän katsoi odottavasti minuun. Oli selvää, ettmme puhuneet samaa kieltä, mutta pystyimme kuitenkin elehtimään toisillemme. Poika taisi haluta, että maistan juomaa. Hörppäsin varovasti kupin reunasta. Juoma oli älöttävää, mutta jollain oudolla tavalla pidin siitä. Join lisää.
- Kahvia, poika sanoi ja osoitti kuppiaan.
- Kahvia? yritin matkia pojan ääntä ja osoitin omaa kuppiani. Poika nyökkäsi. Se oli selvästi ihmisten nimitys tälle juomalle.
Poika joi vielä hieman "kahvia", mutta sanoi sitten:
- David, ja osoitti itseään. Sitten hän osoitti minua ja katsoi kysyvästi.
- Mynda, sanoin arasti nimeni. Poika nyökkäsi iloisena. Sitten hän osoitti itseään ja sanoi
- David, ja minua ja sanoi - Mynda. Hän näytti tyytyväiseltä.
Sitten hän lähti siihen toiseen huoneeseen. seurasin häntä oviaukkoon ja katsoin mitä hän teki. Hän kaiveli jotain laatikkoa.
Hän taisi löytää etsimänsä ja toi minulle jotain kangaspalaa. Hän ojensi sen minulle. Se oli iso paita, niin iso, että sekävi minulle mekoksi. Hän taisi haluta että puen sen päälleni ja meni toiseen huoneeseen. Vaihdoin paidan ylleni, ja piilotin siipeni. Oli pakko myöntää, että näytin hieman ihmiseltä.

_________________________________________________________

// Siinäpä seuraava luku. Toivottavasti tykkäätte! ^__________^
tallennettu

ava (c) erkki the mustekala
Candice
kaukana täältä oleva
kupoliitti

Viestejä: 168



Profiili
« Vastaus #16 : 07.11.09 klo 18:40 »

Mynda~ Tiesin, etten saisi olla Davidin seurassa. Isäni oli varoittanut, että ihmiset olivat viekkaita ja ilkeitä, vilpillisiä ja petollisia, ja että nämä aina halusivat hyötyä meistä Szargoneista, tai "keijuista" tai "enkeleistä" niin kuin he itse meitä nimittävät. He eivät tunnu ymmärtävän, että mekin ajattelemme, ja että meillä on oma maailmamme. He pitävät meitä eläiminä, ja ajattelevat, että meitä saa kohdella aivan niinkuin itse haluaa.
En kuitenkaan uskonut, että David olisi sellainen. Hän tuntui erilaiselta. Mukavalta, kiltiltä, ja... Suloiselta. En tiennyt miltä rakkaus tuntui, en ollut ikinä kokenut sitä, mutta tunsin rakastuneeni Davidiin. Minä vain tunsin sen.


                     KOLMAS LUKU

David johdatti minut ulos talostaan, jonkinlaiseen käytävään, jossa risteili rappusia joka suuntaan. Lisäksi ovissa oli oudot neliskanttiset reiät, joita hieman pelkäsin.
David asteli rennosti koppiin, jossa oli liukuvat ovet. Olin juuri seuraamassa häntä varovaisena, kun näin jotain hyvin pelottavaa. Näin ympärilläni monia itseni kaltaisia. Ne olivat heijastumia minusta itsestäni, ja niitä oli joka puolella. Kiljaisin säikähtäneenä, ja syöksyin ulos kopista.
David tuli perässäni.
- Mynda..? Mynda? David sanoi tyynnytellen minua. Katsoin pelokkaana häneen, ja David meni seisomaan koppiin. Siellä hän koski kopin seiniin, ja nämä heijastivat Davidin. Vilkaisin pelästyneenä Davidin kasvoja, oletin että ne olisivat tuskan vääristämät, niin hirveältä monistus näytti, mutta David vain seisoi kopin seinään nojaillen virnistäen.
Hän ojensi kätensä minulle, ja hieman epäröiden astuin hänen vierelleen koppiin.
- Hissi, David sanoi osoittaen yleisesti koppia, - Ja Peili, hän sanoi näyttäen heijastavia pintoja.
- Peili? ihmettelin koskettaessani peilin pintaa hieman värähtäen. David painoi jotain hissin seinässä,ja hissi liikkui nytkähtäen niin, että mahassani vihlaisi.
- Hissi liikkuu, David sanoi. "Liikkuu" sanan kohdalla hän heilautti kättään, joten arvasin sen tarkoittavan liikehdintää, "hymindiå" meidän Szargonien kielellä.
- Hiski lipkuu? toistin. David pudisti päätään ja sanoi:
- Ei. Hissi liikkuu.
Davis johdatti minua kaupungissa, ja ihmettelin kaikenlaisia värillisiä ja vilkkuvia erimuotoisia aurinkoja, joiden David kertoi olevan nimeltään "valoja". Ihmettelin myös liikkuvia laatikoita, taisin jopa kiljaista yhden sellaisen ohi sujahtaessa, mutta David selitti rauhallisena niiden olevan "autoja", joten rauhoituin.
David myös näytti minulle syötäviä "hampurilaisia" jotka maistuivat ihanille, ja juomaa, jonka nimi oli "limsa". Olin todella ymmälläni, sillä kotonani juodaan vain vettä ja syödään luonnonantimia.
Oli jo myöhä, kun David vei minut "kaupaksi" nimittämäänsä paikkaan. Siellä oli kamalasti kankaista tehtyjä rättejä, jotka oli laitettu patsaiden päälle.
David otti myös pari sellaista eräistä tangoista riippumasta, ja ohjasi minut käytävälle, joka oli täynnä koppeja. Sitten David tönäisi minut yhden niistä sisään, ja käski minun "pukeutua" ja samalla näytti kuinka itse riisui ensin villapaitansa ja lattoi sen sen jälkeen takaisin päälleen. Osasin jo hyvin paljon maapallolla elävien kielestä.
Puin kankaat päälleni, ja ne istuivatkin paremmin kuin Davidin aiemmin antamat. David työnsi päänsä ovesta ja sanoi:
- Hienoa, ne sopivat. Ostetaan ne. En tiedä mitä sekin tarkoitti, mutta luultavasti jotakin hyvää, sillä David hymyili minulle.
Lopulta palasimme Davidin kotiin, ja olin niin väsynyt kaikesta kävelemisestä, että nukahdin suoraan sohvalle. Se taas johtui siitä, etten ollut saanut lentää ollenkaan, sillä David oli kieltänyt sen. Lisäksi isä oli käskenyt minun piilottaa siipeni.
Nukuin hyvin sikeästi koko yön.

// Kolmas osa. Toivottavasti tykkäsitte tästäkin. :-)
tallennettu

ava (c) erkki the mustekala
Candice
kaukana täältä oleva
kupoliitti

Viestejä: 168



Profiili
« Vastaus #17 : 08.11.09 klo 15:43 »

David~ Mynda tosiaan oli ihmeellinen. Siitä illasta asti, jona näin hänet parvekkeellani seisomassa, elämäni on hitaasti mutta varmasti muuttunut.
Aluksi vain ihailin häntä, hänen kullankeltaisena aaltoilevia hiuksiaan, hänen kapeita kasvojaan ja innosta tuikkivia silmiään. Opetin häntä puhumaan omaa kieltäni. Se oli tietysti hidasta, mutta kuukauden kuluessa hän oli jo oppinut paljon kielestäni. Aluksi minun täytyi vain osoitella asioita ja sanoa niiden nimiä, mutta eräänä aamuna Mynda tuntui yhtäkiä vain tietävän kaiken. Hän muisti kaiken oppimansa ja oppi lisää. En kuitenkaan tiennyt, mitä hän teki planeetallani.
Hän hämmästytti minua kerta toisensa jälkeen ollessaan kanssani.
Enkä minä vain voinut olla pitämättä hänestä.


                   
                     NELJÄS LUKU

Tiesin tarvitsevani oppaan maanpäälliseen elämääni, jonkun, joka osaisi opastaa minua ja auttaa sinä aikana kun haeskelin sitä keinoa, joka auttaisi minua välttämään kohtaloni.
Minä mietin aina öisin kun en saanut unta sitä, miksi ylipäätään olin maassa. Se unohtui päivällä Davidin seurassa kun meillä oli hauskaa, mutta yöllä se palasi. Kauhea kohtaloni.
Itkin usein tyynyni märäksi öisin kun mietin miten voisin välttää kohtaloni, ja lisäksi minulla ikävä omaan maahani, perheeni luokse.
David ei tiennyt kaikesta tästä, hän oli monesti yrittänyt kysellä minulta, mutta olin aina vain teeskennellyt, etten ymmärtänyt.
Tosiasiassa minä oikeasti ymmärsin. Niin, ymmärsin, sillä olin ollut Davidin seurassa jo kuukauden, ja hän oli opettanut minulle kaikenlaista hänen mailmastaan ja kielestään. Kyllä minä jo ymmärsin hänen sanansa, mutten halunnut kertoa Davidille maassa vierailuni syytä. Hän olisi vain huolestunut turhaan.
Olin nimittäin huomannut, että David huolestui helposti. Olimme pitäneet koko kuukauden hauskaa, ja olimme kierrelleet kaupungilla. Monesti oli käynyt niin, että olin käynyt jonkin näyteikkunan luona, eikä David nähnyt minua. Silloin hän joutuin kamalaan shokkiin ja tähyili ympärilleen levottomasti.

Eräänä päivänä olimme lähteneet kävelemään merenrannalle. Siipeni olivat kohmeessa vaikka olin suojannut ne takilla jonka David minulle oli antanut. Lämmin kesä oli muuttunut syksyksi, enkä pitänyt siitä.
David ja minä olimme tahtoneet lähteä kävelemään merenrannalle, sillä minä en ollut ikinä aikaisemmin nähnyt merta, en tiennyt mikä se oli. David naureskeli minulle ja tietämättömyydelleni, mutta lupasi viedä minut merenrannalle.
Ja nyt sitten olimme siellä.
Tuuli puhalsi kylmästi mereltä päin, ja sotki kullankeltaiset hiukseni vuoroin kasvojeni eteen, ja vuoroin isoksi sotkuksi niskaani. Aaltojen kohina kuului kallion takaa jolla seisoimme, ja merellä, kaukana merellä oli sumua. Sitä oli valtavasti.
- Eikö olekin kaunista? David kysyi minulta. En hetkeen saanut sanaa suustani, ja David naurahti ihmetykselleni.
- Meri kaunis, mutisin. David kieri kätensä olkapäilleni, ja yritti lämmittää minua hiukan.
- Selainen meri on, David sanoi hiljaa korvaani, ja suutelu minua poskelle. Vastasin suudelmaan, ja olin tyytyväinen siitä, että saimme olla yhdessä.
Viimein kuitenkin tuli hetki, jona olimme lähdössä kalliolta.
Kävelimme käsikädessä parkkipaikkaa kohden, jolle David oli jättänyt autonsa. Parkkipaikalla kuhisi miehiä autojen vierillä. Autoissa oli vilkkuvat valot katolla, ja niiden kyljissä luki jotakin.
- Poliisit! Voi hemmetti! David huudahti.
Eräs mies, jota David nimitti poliisiksi, puhui eräänlaiseen torveen, ja sanoi:
- Tule pois sieltä, mies, ja luovuta demoni meille!
David veti minut selkänsä taakse. En oikeastan tajunnut mistä oli kysymys, mutta pelkäsin niitä poliiseja. Niin juuri, pelkäsin heitä. Ja samalla vihasin, koska he puhuivat Davidille niin uhkaavaan äänensävyyn.
- Joku muu on varmaan nähnyt siipesi ja hälyttänyt poliisit. Meidän täytyy häipyä täältä, David mutisi minulle yhteen puserrettujen hampaidensa lomasta.- Kestävätkö siipesi kahta?
- Kyllä, luulisin, minä vahvistunut aikana sinun luona, takeltelin vastauksesksi.
- Hyvä. En pyytäisi tätä muuten, mutta on pakko. Voisitko lentää meidät molemmat turvaan, kauas täältä, kotiin, David kysyi samalla kun peräännyimme kallionreunaa kohti poliisien lähetessä.
Nostin Davidin ilmaan ja poliisien ampuessa meitä kohti, lensin pois. Silloin tiesin, ettei mikään enää tulisi olemaan entisellään, ei minun, eikä Davidin elämässä.


________________________________________________________

// Siinä nelosluku! :-)
« Viimeksi muokattu: 28.02.10 klo 14:26 kirjoittanut Candice » tallennettu

ava (c) erkki the mustekala
Candice
kaukana täältä oleva
kupoliitti

Viestejä: 168



Profiili
« Vastaus #18 : 28.02.10 klo 14:27 »

Seuraavaan lukuun saattaa kestää :-)
tallennettu

ava (c) erkki the mustekala
Sivuja: [1]
  Tulostusversio  
 
Siirry:  

MySQL pohjainen foorumi PHP pohjainen foorumi Powered by SMF 1.1 | SMF © 2006, Simple Machines LLC Validi XHTML 1.0! Validi CSS!
Sivu luotiin 0.033 sekunnissa. 20 kyselyä tietokannasta.

tätä sivustoa ylläpitää Anime- ja mangayhteisö Kupoli ry
tietoa - sivukartta - rekisteriseloste